I'm freak out

Apua... mua alkaa oikeesti pikkuhiljaa pelottaa. Mulla on koko ajan semmone fiilis, et pia mun tyttöystävälle tapahtuu jotain kauheeta. Se on semmone ihme "aaviatus"... Välillä jos jään miettimään oikee kunnolla asioita nään valveunen. Aina sen saman. Mun tyttöystävä ajaa liukasta tietä mopolla, kääntyy renkaat pettää alta ja rekka ajaa päin.

Ihan kauheeta. Se on tosi raskasta...
Varsinki kun mul ei muutenkaa oo kaikki tupakat askis... se tekee must iha vainoharhasen. Jos en tiiä mis mu tyttöystävä menee, eikä se vastaa mu puheluihi tai viesteihi yli tuntii, meen iha lukkoo ja sekasi.
Tää on ihan hirvittävää.
Oon ain iha paniikis et mis se on. Sit ku saan vihdoi siihe yhteyden ni puran sen pahan olon pois suuttumalla sille. Ku en mä tiedä mitä muutakaa pitäis tehdä....
Mun serkku lähti pois sillee et yritin soittaa sil tuhat kertaa... mul o varmaa jääny traumat siit et sekoon ku ihmiset ei vastaa... onneks mu tyttöystävä ymmärtää mua silti. Tai yrittää ainaki. Oon tosi onnekas et mul o hänet. Mun tyttöystävä piti mut elossa mun serkun kuoleman jälkeen. En olis tässä enää ilma häntä. Oon tosi onnelline siitä et mul o noi ihana ihmine mu rinnal, vaik mu mieleterveys vähä on mitä on. Hän silti hyväksyy mut just sellasena ku mä oon.

Zombies in my head.

Nyt jää lässytys sikseen. Mä olen sairas. Mun mielenterveys on häiriintynyt. Mä joudun taistelemaan jokapäivä masennusta vastaan. 5vuotta sitten masennuin koulukiusaamisen takia, todella pahasti. Pääsin hoitoon ja juuri kun olin parantumassa, mun serkku ja paras ystäväni tappoi itsensä. Masennus uusiutui, pahempana kuin koskaan. Olen taistellut yksin, ilman lääkkeitä jo kohta 2vuotta. Olen tosipaljon parantumaan päin. Ja olen päässyt surutyössäni paljon eteempäin.ï Mulla on todella pitkiä ajan jaksoja, kun en muista koko sairauden olemassa oloa, mutta nyt kun koulut alko, niin mun masennus alkoi vaivaamaan mua taas. Mä oon amiksessa. Aloitin toisen opintovuoden. Mä pelkään mennä juttelemaan mun kavereille. Musta tuntuu ettei ne halua mua seuraansa. Musta tuntuu että mä tyrkyttäisin itseäni niille  ja sit kukaan ei haluis olla mun kanssa. Viime lukuvuonna olin niiden kanssa kokoajan ja meillä oli hauskaa. Nyt en vaan uskalla. En edes osaa aloittaa keskustelua heidän kanssaan enää. Pelkään että teen itsestäni naurettavan. Pelkään että en riitä. Tiedän että se on naurettavaa, mutta totta minulle. Niin minä tunnen. Olen siis koulussa lähinnä yksin. Tosin nyt taidan tahattomasti aiheuttaa sen itse. En tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä. Tunnen itseni niin voimattomaksi ja heikoksi....

Meidän pikku tassuttelija.

Aattelin tehdä nyt postauksen mun koirasta. Nimi on Vili. Siin on Japanin ja suomenpystykorvaa sekasin.
Ikä 6 vuotta. 4 vuotta sitte silt löydettii sairaus joka on sen munuaisissa. Raukka joutuu popsimaan lääkkeitä jokapäivä.
Se on omistajiaan kohtaan tosi ihana. Eli meen perheen jäseniä kohtaan, mutta se ei tykkää yhtään vieraista ihmisistä. Joudun aina sanomaan tutuilleni että ei kannata koskea siihen, se käy kiinni. Tyttöystävästäni se tykkää ja Vili jopa tottelee häntä. Sen kanssa on ihana touhuta tossa piha aitauksessa, mutta auta armias jos tulee toinen koira ohi...
Kauhea räksytys ja vikinä.
Sit se o aika hassuu ku ollaan lenkillä sen kanssa, ni ku se haistaa "omalla reviirillään" toisen koiran, se murisee sille hajulle. En ymmärrä ollenkaan mistä tämä johtuu.
Vili on pieni mutta riehakas koira. Olin tyttöystäväni kanssa pyöräilemässä ja me otettiin Vili sitten mukaan, se juoksi melkein koko matkan. Me pyöräiltiin 18km. En todellakaan tajua miten se sen teki. Ihana ja rakas koirani :* ♥