Mul kävi semmone hauska juttu et mu Justin fanitus vaihtu Robinii.
Mä rakastan Robinin biisei, joo en kuuntel Koodi albumii, mut kaikki sen jälkeiset albumit soi repeatil sporifys jokapäivä. En kestä se o vaa nii ihana! En oo pahemmi enää kuunnellu Justinii. Oikeestaa kasvoin siit jotenki yli. Robin vaa tulla tupsahti mun elämääni. Ihana laulaja on! ♥ Odotan kovasti sitä aikaa kun hän tekstittäis itte biisejäs, ois kiva kuul millast tekstii häne ajatusmaailmas tuottaa.
Aika harva ihminen oikeesti tietää, mitä mun päässä liikkuu. En uskalla olla oma itteni melkei kenenkään seurassa. Oon saanut siitä niin huonoa palautetta. Nyt mä tein virheen siinä, mä laskin mun suojamuuria ihan liian alas. Vaan hetkeks, mut onnistuin silti hämmentämään ihmisii... Oikeesti oon niin erilaine ihmine jos uskallan olla täysin oma itteni. Täl hetkel mul o yks ainoo ihmine joka jaksaa mua mun omana ittenä. Ja sit pystyn kameral olee oma itteni. Siks mä haluisinki vlogat. Mut niit o iha tarpeeks jo muutenki. Eikä mul oo konet mil muokkaisin mu videot. Asiast toisee. Mul o iha kiitettävästi ystävii. Ei siin mitää, mut en onneks nää niit kauhee usei, ettei ne pelästy jos mun suojamuuri rakoilee. Koulussaki oon suurimmaks osaks yksin. Mut omasta tahdostani. Viihdyn paremmi yksi, ku puoltuntemattomie kans. Mä oon kyl iha sinut itteni kans. Harmi et mul rakkaat ihmiset ei pidä siitä mitä mä oon. Nyt tää kuullosti silt niinku oisin joku ihmsissyöjä. ;Dddd Ehkä vois tutkituttaa pääkopan. Selvennykses ny viel. Kyse on mun luonteesta ja luonteenpiirteistä ja ajattelumaailmasta. :::D no onneks mun tyttöystävä hyväksyy mut just tämmösenä. ♥ Onneks mul on jousiammunta ja hepat.
Mä en aijo lannistuu. Oon hyvä just tämmösenä ja mä tiedän sen.
Mitäs jos lähtis ulkomail? Iha sponttaanisti vaan. Ottais vaik maapallo karta kätees ja arpois mihi päätyy. Matkustelemine ja muuttaminen pois suomesta on ollut mun haave, pikku tytöstä lähtien. Kiertäis vaikka koko maapallon jos siltä tuntuu. Siit olis hyötyä myös mun ammatin puolesta. Oppisin tekemään eksoottista, oikeesti hyvää ruokaa. Eikä mitään hikisiä kinkkukiusauksia tai makaroonilaatikkoja. Mä aijon vielä lähtee. Sitten kun oon saanu tarpeeks rahaa, vaikka ku oon valmistunu ja ollu parivuotta töissä. Haluaisin lähtee mun tyttöystävän kans. Mut en tiä yhtää haluuko se. Tiedän et se haluaa matkustella kans. Siit tulis niin ihanaa. Näkisin maailmaa!
Tunteet alkaa pikkuhiljaa palailemaa. En silti vapaa-ajallani jaksais hirveesti mitään tehä. Ei vaan kiinnosta. No jousiampumas oon käyny ja ratsastamas, mut muute. Emmää tiiä. Kai se on sit kasvun paikka mullaki. Eiks sitä sanota että, se kasvattaa ihmisii henkisesti jos menettää läheisiäs? Mä vaan mietin et miks just nyt, ku mul o muutenki kehitys iha vaihees vielä... oon puolevuode pääst 18 ja siit alkaa aikuistumine ja muut hässäkät... Elämä on oikeesti iha älyttömä raskast välil. Ei meinais jaksaa käydä läpi ollenkaan. Mut nyt ku istun töissä ruokatunnil ja kuuntelen 80luvu rokkii, ni voin sanoo, et pitäis ol ilone, mut tunnen vaa tyhjyyttä. Nyt tunnen sen mustan aukon sisälläni. Taas. Mä en jaksais tätä enää uudestaa...
Että voi tapahtuu näin suuri muutos, tunne elämässä. Eilen mä tunsin sekavuutta ja pahaa oloa. Nyt en tunne mitään. En yhtään mitään. En iloa surua rakkautta tai vihaa. En tunne yhtään mitään. En tunne edes sitä niin sanottua mustaa aukkoa sisälläni. En tunne mitään. Oon joutunu taistelee 7 vuot mu "hyvä ystäväni" masennuksen kanssa. Enkä oo koskaa kokenu mitää vastaavaa. Oon niin sekasin. En tiedä yhtään mistä tuli, miksi ja mitä pitäs tehdä. En oikee osaa kirjottaa tyhjyydestä. Ku ei mul o sitäkää. Ei oo mitään.
Mä en yhtään tiedä, mitä mun pitäis ajatella. Mä oon niin rentoutunut ja onnellinen, kun en asu enää kotona, vaan isovanhempieni luona. Mulle ei räyhätä. Melkein aina, mulle tehdään mun ruokavalioon sopivaa ruokaa. Ei oo kokoajan kauheeta kakara laumaa ympärillä. Ikävä on oikeastaan pelkästään mun koiraa.
Sit taas toisaalta oon ihan hajalla. Oon menettäny nytte 4 tuttuani, kahden vuoden aikana. Ei pää kestä. Kaksi niistä oli sukua mulle, yksi erittäin läheinen. Meinasin seota jo hänen kuolemastaan. Masennuin aivan totaalisesti. Nyt kun siitä on kaksi vuotta, ja alan vihdoinkin pääsemään yli, kuolee ensin kaksi lapsuuden ystävääni Ja sitten setäni. Kaikki kolme, saman vuoden sisällä. En tiedä ollenkaan mitä minun pitäisi ajatella. Mun pääni ei kestä enää yhtäkään menetystä.
Alkaa tulla nyt se ääriraja vastaan. Ei yhtäkään kuolemaa pariin vuoteen enää, kiitos. Mä oon niin palasina ja sekaisin. Tunteet ja järki ei tiedä kumpikaan, miten pitäisi olla.
Mitä mulle tapahtuu? Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, mä pystyn aidosti sanoo omal peilikuvalleni et oon kaunis. Se tuntuu ihan älyttömän hyvältä, koska pystyn sanoo sen myös meikittömälle naamalleni. Koko elämäni oon kuunnellu erinäisilt tahoilt koulussa ja netissä kuinka ruma mä olen. Nyt ku mä oon ollu noin vuoden ilman sen kummempaa ulkopuolist ärsykettä, mä oon alkanu arvostaa itteeni enemmä. Myös parii kaverii välie katkasemine o nostanu mu itsetuntoo ylöspäi. Siit mu itsetunno kohenemine itse asias alko. Nyt mä osaan olla onnellinen siitä kuka mä oon. Nyt kun mä alotin jousiammunnan, oon aina onnelline ku ammun. Mä rakastan sitä lajia, ja oon todella onnelline et se ihmine, joka tutustutti mut siihe lajii, on mun elämässäni. Hevosen selässä ja seurassa oon aina onnellinen, koska siel tallil mis mä käyn, ne oikee kerjää huomioo, ja näyttää välittävänsä hoitajastaan/ ratsastajastaan. Mä oon mun tyttöystävän ansioista onnellinen. Ystävien ansiosta. Supernatural-Tv sarjan. Mun koiran. Mä osaan nauttii taas elämästä!! Mä oon ihan älyttömän onnellinen!
"Ihan sama mulle vaik satais, taivas ois pilvinen, tää on kaunis päivä, oon sopivasti onnellinen..."
Apua... mua alkaa oikeesti pikkuhiljaa pelottaa. Mulla on koko ajan semmone fiilis, et pia mun tyttöystävälle tapahtuu jotain kauheeta. Se on semmone ihme "aaviatus"... Välillä jos jään miettimään oikee kunnolla asioita nään valveunen. Aina sen saman. Mun tyttöystävä ajaa liukasta tietä mopolla, kääntyy renkaat pettää alta ja rekka ajaa päin.
Ihan kauheeta. Se on tosi raskasta...
Varsinki kun mul ei muutenkaa oo kaikki tupakat askis... se tekee must iha vainoharhasen. Jos en tiiä mis mu tyttöystävä menee, eikä se vastaa mu puheluihi tai viesteihi yli tuntii, meen iha lukkoo ja sekasi.
Tää on ihan hirvittävää.
Oon ain iha paniikis et mis se on. Sit ku saan vihdoi siihe yhteyden ni puran sen pahan olon pois suuttumalla sille. Ku en mä tiedä mitä muutakaa pitäis tehdä....
Mun serkku lähti pois sillee et yritin soittaa sil tuhat kertaa... mul o varmaa jääny traumat siit et sekoon ku ihmiset ei vastaa... onneks mu tyttöystävä ymmärtää mua silti. Tai yrittää ainaki. Oon tosi onnekas et mul o hänet. Mun tyttöystävä piti mut elossa mun serkun kuoleman jälkeen. En olis tässä enää ilma häntä. Oon tosi onnelline siitä et mul o noi ihana ihmine mu rinnal, vaik mu mieleterveys vähä on mitä on. Hän silti hyväksyy mut just sellasena ku mä oon.
Nyt jää lässytys sikseen. Mä olen sairas. Mun mielenterveys on häiriintynyt. Mä joudun taistelemaan jokapäivä masennusta vastaan. 5vuotta sitten masennuin koulukiusaamisen takia, todella pahasti. Pääsin hoitoon ja juuri kun olin parantumassa, mun serkku ja paras ystäväni tappoi itsensä. Masennus uusiutui, pahempana kuin koskaan. Olen taistellut yksin, ilman lääkkeitä jo kohta 2vuotta. Olen tosipaljon parantumaan päin. Ja olen päässyt surutyössäni paljon eteempäin.ï Mulla on todella pitkiä ajan jaksoja, kun en muista koko sairauden olemassa oloa, mutta nyt kun koulut alko, niin mun masennus alkoi vaivaamaan mua taas. Mä oon amiksessa. Aloitin toisen opintovuoden. Mä pelkään mennä juttelemaan mun kavereille. Musta tuntuu ettei ne halua mua seuraansa. Musta tuntuu että mä tyrkyttäisin itseäni niille ja sit kukaan ei haluis olla mun kanssa. Viime lukuvuonna olin niiden kanssa kokoajan ja meillä oli hauskaa. Nyt en vaan uskalla. En edes osaa aloittaa keskustelua heidän kanssaan enää. Pelkään että teen itsestäni naurettavan. Pelkään että en riitä. Tiedän että se on naurettavaa, mutta totta minulle. Niin minä tunnen. Olen siis koulussa lähinnä yksin. Tosin nyt taidan tahattomasti aiheuttaa sen itse. En tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä. Tunnen itseni niin voimattomaksi ja heikoksi....
Aattelin tehdä nyt postauksen mun koirasta. Nimi on Vili. Siin on Japanin ja suomenpystykorvaa sekasin.
Ikä 6 vuotta. 4 vuotta sitte silt löydettii sairaus joka on sen munuaisissa. Raukka joutuu popsimaan lääkkeitä jokapäivä.
Se on omistajiaan kohtaan tosi ihana. Eli meen perheen jäseniä kohtaan, mutta se ei tykkää yhtään vieraista ihmisistä. Joudun aina sanomaan tutuilleni että ei kannata koskea siihen, se käy kiinni. Tyttöystävästäni se tykkää ja Vili jopa tottelee häntä. Sen kanssa on ihana touhuta tossa piha aitauksessa, mutta auta armias jos tulee toinen koira ohi...
Kauhea räksytys ja vikinä.
Sit se o aika hassuu ku ollaan lenkillä sen kanssa, ni ku se haistaa "omalla reviirillään" toisen koiran, se murisee sille hajulle. En ymmärrä ollenkaan mistä tämä johtuu.
Vili on pieni mutta riehakas koira. Olin tyttöystäväni kanssa pyöräilemässä ja me otettiin Vili sitten mukaan, se juoksi melkein koko matkan. Me pyöräiltiin 18km. En todellakaan tajua miten se sen teki. Ihana ja rakas koirani :* ♥
Mä oon täydellinen, just tämmösenä ku mä oon. ;o se o jännä asia.
Ihmiset joko rakastaa tai ei, pää asia et mä kelpaan itelleni.
Tää biisi sai mut ajattelemaan.
Toivottavasti muutkin sais ajateltavaa, kun lukee nää sanat:
juju- hullu
No nyt mä sen kekkasin,
Mä taidan olla pikkasen sekasin,
Katsoin maailmaa ja näin mä sen kelasin,
Taidan olla väärin päin,
Tai sit koko maailman väärin näin Ja mä päätin näin,
et vihani käärin näin,
Kaikki korttini pelasin,
Salaisuuteni suurimmat paljastin, Ja ne voimaksi valjastin,
varokaa valheenpaljastint,
Alasti kelluen lumpeenlehdel,
Laulain työtäni tehden,
Ei purista vyötäni,
Eikä häiritse liskot mun yötäni,
Sitä voi valjastaa voimansa,
jos uskoo siihen voivansa,
Ei sil oo välii mist oon tullu,
Vaan sil et millanen mä oon,
Ja oonko valmiina,
mä oon,
Ei sil oo välii et oon hullu,
Oo, oo, oo Oo, oo, oo Oo,
oo, oo O-oon hullu,
O-oon hullu ,
Mä o-oon hullu ,
Mä o-oon hullu ,
O-oon hullu,
Oon tienny sen mitä en tie,
Oon nähny henkiä,
Oon kulkenu paljaat varpaat kenkinä ,
Minä itse itseni renkinä,
Oon esiintyny Jeesuksena,
Levittäny ilosanomaa,
Mul on aina paljon sanottavaa,
Mut neki on vaan sanoja,
Oon avoin mielen säästäni, Avoimesti sekasin päästäni,
Siks kai oon niin huoleton,
Tiedän olevani kuolematon,
Alasti kelluen lumpeenlehdel,
Laulain työtäni tehden,
Ei purista vyötäni,
Eikä häiritse liskot mun yötäni,
Sitä voi valjastaa voimansa,
jos uskoo siihen voivansa,
Ei sil oo välii mist oon tullu,
Vaan sil et millanen mä oon,
Ja oonko valmiina,
mä oon,
Ei sil oo välii et oon hullu.
Must tuntuu et ittees kunnioottavii ihmisii ei enää arvostet kauheesti.
On se ny tervettä arvostaa itteäs ja kunnioittaa itteeski. Ja joskus jopa olla itsekäs ja ajatel ittees muide edellä. Toi biisi innoitti mut myös piirtämää graffitin.
Mä oon belieber. En oo semmone fanaattine kiljuja ku useammat. Mä oon rauhallinen. Keikal oli kyl pakko kiljuu, koska muuten olisin pyörtynyt sinne. Mä en arvostele justinia tai siitä kirjoitettua paskaa. Mä en oo ihastunu siihen niinku useammat belieberit. Mä pidän sitä mun idolina. Sen vaatteet on ihan tajuttoman upeita♥ mä haluisin samallaisia♥ ja sen laulu ääni. .. siis ei jumalauta. .. jotai niin taivaallista. Nyt varsinki ku sil tuli äänemurros. Ei pysty sanoi kuvailemaa edes .;o justin o vaa nii ihana, vaikken sitä tunnekkaa. ♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥
" ...hullu sä et ole, mutta juuri nyt on vaikeaa..."
Joskus sitä vaan miettii, et mite vahva ihmisen mieli on. Mitä kaikkee se kestääkään, vaikka mä oon vasta 17 vuotias, oon kokenu ihan helvetisti huonoja asioita. Moni on sanonu Mulle et kunnioittaa mua ku oon vielä hengissä tän kaiken jälkeen. En mä ilman mun tyttöystävääni tässä enää ois. Mieli on niin kummallinen kapistus, vaik sydän murtuis miljoona kertaa, se elpyy aina uudelleen ja uudelleen.
Mä oon tosi oonnellinen et oon tässä ja nyt, koska mä haluun tietää mitä huominen tuo tullessaan.
"minä se oon, tähän vartaloon syntyi uusi hahmo uusi nainen, minä se oon tähän kohtaloon kuuluu jokainen nauru itku laulu, minä se oon tähän kainaloon mahtuu joskus se poika joka uskoo, että minä se oon..."
Just niin mun biisi, aina mä vaa nousen ylös. Vaikka välil romahtaiski, ni huominen on aina parempi. Kaikki voi silti olla ohi hetkessä, eletään siis täysillä ja nautitaan läheisistä <3
